Vuorille ja takaisin

Torstai 4.7.2024

Luonto on melkoinen hurmuri. Tänään minut hurmasi Morava-vuoristo, joka nousee noin parin tuhannen metrin korkeuteen toiselle puolelle tasapohjaisessa laaksossa sijaitsevaa Korçan kaupunkia.

Moravan laella seisoo suuri valkoinen risti. Se on pystytetty joskus Albanian kommunistisen ajan jälkeen, sillä kommunistivallan aikaan maan johto ylpeili sillä, että maa oli kokonaan uskonnoton. Ristin vieressä on myös pieni ortodoksikappeli Shën Ilia eli St. Elias.

Morava-vuoren laelle on pystytetty valkoinen risti. Vieressä on pieni Shën Ilia eli St. Elias -kappeli.

Pyhiinvaeltajien kohde vuoren laella: St. Elias.

Ylhäältä on upeat näkymät, kuten vuorilla aina: rinteitä värittävät vuoroin havumetsälaikut, vuoroin karut kivikot, ja taivas pumpulinvalkoisten pilvien takana on kirkkaansininen. Kuvat eivät koskaan kerro sitä, mitä näkee, mutta ehkä niin onkin oikein. Muuten emme kenties enää etsiytyisi kaikkien luonnon ihmeiden ja sen kauneuden äärelle.

Morava-vuorten rinteitä värittävät vuoroin havumetsälaikut, vuoroin karut kivikot.

Menimme ylös taksilla, ja palasin takaisin kävellen. Lasku kesti noin puolitoista tuntia, joskin pysähtelin napsimaan kuvia vähän väliä. Paikoin varsin jyrkkä rinne tuntuu säärissä ja reisissä. Voi olla, että huomenna on edessä rauhaisa istuskelupäivä.

Tuttujen seurassa

Se ei haittaisi, sillä olen nähnyt kaupungilla jo monta paikkaa, jonka ääreen voisin istahtaa. Iltaisin huomaan kuitenkin oman paikkauskollisuuteeni, joka pätee sekä kotona että ulkomailla. Sen sijaan, että lähtisin kaupungille etsimään ruokapaikkaa yksikseni, istahdan mielelläni oman hotellin alakerrassa olevaan kahvilaan, josta avautuvat ovet terassille. Sohvasta on tullut vakipaikkani, ja kahvilan nuoret työntekijät alkavat olla jo tuttuja. 

Tänään keskustelimme Albanian kommunistisen ajan jäkimainingeista. Nuori työntekijä kertoi siitä, miten demokratian hurmiossa kansalaiset tuhosivat paljon hallituksen omistuksessa ollutta omaisuutta. Tehtaiden koneet tuhottiin ja varastot ryöstettiin ja myytiin eteenpäin kotimaahan tai ulkomaille. Aivan viime aikoina on selvinnyt, että esim. ammuksia ja aseita myytin paljon sekä Kosovoon että Serbiaan, ja jokainen tietää, mihin niitä on siellä käytetty. Hallituksen ministerit sukulaisineen eivät olleet vähäisimpiä omaisuuden anastuksesta hyötyneitä.

”Kauan eläköön kommunismi”. Teksti muistuttaa yhä ajasta, jolloin maa oli eristyksissä muusta maailmasta.

Ihmisen perisynnit

Tuntuu surulliselta kuulla, että kun ihminen vapautuu diktatuurin alta, hän ei halua olla rakentamassa menestyvää ja kukoistavaa demokratiaa, vaan tuhoaa katkeruudessaan ja vihassaan myös kaiken hyvän, mitä on jäänyt jäljelle sortoajalta, tai ryöstää sen ahneudessaan vain omaksi ja läheistensä hyödyksi. Sinänsä se ei yllätä, sillä se vain vahvistaa todeksi ihmisen tunnettuja perisyntejä.

Jututtamalleni nuorelle miehelle Korça on kuollut paikka, jossa väki vähenee ja tehtaita suljetaan. IT-alan opiskelijana hän ei näe tulevaisuutta kotikaupungissaan. Suomalaisen silmin Korça on kokoonsa (noin 50 000 asukasta) nähden vireä ja vilkas kaupunki. Jos vertaan sitä vaikka Joensuuhun, jossa on reilusti enemmän asukkaita, Korçassa elämää, liikennettä ja mahdollisuuksia on aivan toisella tapaa, puhumattakaan kaupungin historiasta ja moninaisesta koristeellisesta arkkitehtuurista.

Rähjäinen viehättää

Minua eivät ihastuta vain restauroidut vanhat rakennukset, vaan viehätyn jostain kumman syystä myös raunioista, ränsistyneistä ja luhistuneista talonrähjistä. Niissä on elämää. Tai pikemminkin elettyä elämää, joka on lähtenyt jonnekin ja jättänyt jälkensä taakseen. 

Suomessa on riittämiin viivoittimella tehtyjä standardikerrostaloja tai laatikkomaisia moderneja valkoiseksi kalkittuja kivitaloja. Toisin kuin täällä, suomalaisten talojen seinistä ei lähde sähkökaapeleiden vyyhtejä tai risteileviä sähkölankoja, ikkunaluukut eivät repsota, eikä niiden parvekkeilla riipu kirjavia pyykkejä kuivumassa kesäauringossa. Ja sehän sopii järjestelmälliseen maahan. Silti pieni ja paikoin suurikin vajavaisuus ja epäsymmetrisyys on paljon kuvauksellisempaa.

Sähkölangat risteilevät täällä paikoin pylväistä toisin kuin Suomessa.

Eilen näin vanhassa kaupungissa vanhat rauniot, ja kuulin, että niidenkin syvyyksissä asuu joku. Aukoista ei voinut edes päätellä, missä kolossa. Tänään ohitin toiset rauniot ja näin siellä vanhan miehen nojailevan miehenkorkuiseen tiiliseinään. Mitä hän mahtoi ajatella? Miksi hän seisoskeli siellä pää seinään painuneena? On vaikea uskoa, että hän viehättyi ympärillään näkyvästä, kuten minä.

Miksi lie mies nojailee päätään seinään keskellä vanhoja raunioita?